Casta Diva

Yksi pitkäaikainen haaveeni kävi toteen viikko sitten, kun laumaamme liittyi isovillakoira Sheri, virallisesti Samarcanda Casta Diva. Sherissä konkretisoitui niin monta toivetta ja tavoittamattomiksi luulemaani haavetta, että hyvä kun en kulje nipistelemässä itseäni onko tämä oikeasti totta.

Harva tietää, että aikoinaan miettiessäni ensimmäisen koiran hankintaa yksi rotuvaihtoehto oli villakoira. Tuolloin kuitenkin koin, että rotu on aivan liian "fifi" ja siinä on liikaa puunattavaa, kun koiran kanssa oli kuitenkin aikomus lähteä myös näyttelyihin. Päädyin lopulta kääpiösnautseriin ja ajatukset villakoirasta oli kuopattu -  tällä nykyisellä tietämyksellä turkin vaativuudesta olisi saattanut valinta olla toinen, mutta toisaalta, jos en olisi tätä polkua käynyt olisinko lie puudeliin nyt edes päätynyt? Ajatus villakoiran hankinnasta alkoi kuitenkin elää, kun työn puolesta pääsin käsiksi villakoiran turkin muotoiluun. Vaikka pidän nypittävän turkin hyvistä puolista on nyppiminen pidemmän päälle käsiä hyvin kuluttavaa eikä minulla lopulta riitä kärsivällisyys rullata turkkia niin usein, että koirat olisivat ympäri vuoden tikissä näyttelyitä ajatellen. Sen sijaan olen huomannut nauttivani saksimisesta ja saksittavan turkin monipuolisista muotoilumahdollisuuksista. Trimmaajapiireissä puhutaan "pakkopuudelista", kun usein juuri työn kautta tulee halu kehittyä saksien käytössä ja silloin varsin usein päädytään hankkimaan villakoira. En kuitenkaan ajatellut voivani hankkia villakoiraa vielä vuosiin, tämän piti tapahtua "sitten joskus kun on vain yksi käppänä", eläkeiässä....?

Olin pidemmän aikaa hankkinut tietoa villakoirien turkinhoidosta ja seurannut villakoiria eri somekanavilla. Yksi tiiviisti seuraamistani on ollut Marte, jonka kuvia katsellessa on vain voinut toivoa, että ehkä joskus minulla voisi olla yhtä upea koira hihnan päässä. Liekö kohtalon oikku vai onnellista sattumaa, kun viime joulukuussa Messarissa törmäsin entiseen työkaveriin, juuri kun olin aikeissa lähteä majapaikkaan raskaan päivän jälkeen. Muistin hänen olevan tekemisissä villakoirien kanssa, joten silkasta mielenkiinnosta kysyin jos olisin hankkimassa isovillaa keneltä kannattaisi lähteä pentua kyselemään. Tässä vaiheessa selvisi, että kaveri on Marten ja omistajansa kanssa liikkenteessä, ja kohta minua vietiinkin Sonian juttusille. Tiedättekö sen tunteen, kun stalkkaat jotain somessa, ja sitten tapaatkin hänet/sen ilmielävänä? :D Tällaiselle metsässäeläjälle tilanne tuntui siltä kuin olisin ollut lapsi karkkikaupassa. Kakisteltuani asiani "showpoodle, I prefer black, gender doesn't matter" ja toppuuteltuani, että mikään kiire ei ole, voin hyvin odottaa vuoden, kaksi, kolmekin ajattelin, että jos tästä ei tule mitään niin onpahan ainakin yritetty. Tuosta ne rattaat kuitenkin alkoivat pyöriä nopeammalla tahdilla kuin olin kuvitellut. Oliko lie toukokuuta vai kesäkuun alkua saadessani soiton, että sinulle olisi musta isovillanarttu Suomessa, otatko? Sattui juuri tuolloin unenpöpperössä puhelimeen vastatessani kepo pesemään hampaita seinän takana ja kuulemaan keskustelun, joten Juhallekin kävi rytinällä ilmi, että puudelia oltiin taloon roudaamassa. Lunastin varmaan Vuoden paskin vaimo-palkinnon, kun toisen puoliskon estelyistä huolimatta päätin, että tätä tilaisuutta ei hukata ja katsotaan mitä ne vastoinkäymiset ovat minkä tämä parisuhde kestää. Sheri on asettunut taloksi ja vielä asumme koko lössi saman katon alla, joten eiköhän tämä ole vähintään pomminvarma liitto ;) Mitä tulee tavoittamattomaksi luultuun haaveeseen: Sheri on Marten tytär ja siinä on niin paljon isäänsä, että eihän tätä todeksi uskoisi ellei tuota koiraa päivittäin katselisi. Pitkä on ollut matka italiattarella tänne tunturien juurelle.

 Paljon on uutta opittavaa etenkin turkinhoidon suhteen ja oppiminen on tapahduttava vauhdilla, koska Sheri on ilmoitettu jo useampaan näyttelyyn. Sherin kanssa päästään sopivasti starttaamaan junnuluokissa, se tosin on ehtinyt seikkailla maailmalla pentuluokissa Euroopanvoittaja-näyttelyä myöten. Lisäksi meidän riemuna on alkava takkukausi, joten turkinhoitohommia riittää joka päivälle. Tällä hetkellä pesupäivä on kerta viikkoon ja ponnarit vaihdan n. 2 päivän välein,  rutiinia tulee siis väkipakolla. Välillä tuntuu siltä, etten edes kehtaisi kysellä kaikkea mieltä askarruttavaa turkkiin liittyen. Pientä turhautumistakin olen jo kokenut, kun ei jakaukset mene kohdalleen, sormet ei pyöritä lenkkejä päätukkaan tehokkaasti, nyytittäminen vaikuttaa ydinfysiikalta eikä turkki tahdo föönatessa suoristua riittävästi. Siniltä ja muilta villakoiraihmisiltä olen kuitenkin hyviä neuvoja jo saanut ja omalle mielenrauhalle tuo helpotusta ajatus, että vuoden päästä tiedän ja osaan enemmän.

Vaikka ensin ajattelin, että aika ei ole sopiva villakoiralle tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämän oli määrä tapahtua. Käpsyjen kanssa on sopivasti pientä hiljaiseloa, kun näyttelyitä ei ole tiedossa ja odotellaan nuorempien sukupolvien kasvua ja kehittymistä. Jo hetken on tuntunut siltä, että kaipaan koirapuolella uusia tuulia, erilainen rotu tuo sopivasti uutta tekemistä ja näkökulmaa tähän touhuun. Sheri on osoittautunut olevan ulkoisen olemuksensa lisäksi myös luonteeltaan upea, se solahti laumaan tuosta vaan - kuin se olisi asunut meillä pidempään.